Odotuksen aikaa

Aikaa onkin vierähtänyt sitten viime kerrasta. On ollut kiireinen loppu syksy kaikkine esseineen ja tentteineen. Upeaa aikaa oli kyllä kaiken kaikkiaan koko syksy opistolla ja lähtiessä sieltä tuli hieman haikea olo. Juuri sillä samaisella kokoonpanolla opiston mäellä kun ei enään nimittäin tavata. Osa jatkaa elämäänsä muualla, osa palaa kylläkin opiston arkeen tammikuussa. Itse käymme siellä tuolloin vain pyörähtämässä kaksi viikkoa viettäen aikamme intensiivisellä kurssilla ja yöpyen mökissä. Suksetkin on mukana tuolloin ja parempi oliskin että luntakin löytyisi, jotta ehtisi edes hieman nauttia Suomen talvesta ennen Afrikkaan lähtöä... Nämä terkut sinne yläkertaan;)

Tällä hetkellä työskentelemme ihastuttavassa Hangossa! On ollut pitkästä aikaa mukavaa hoitaa muita kanssa ihmisiä ja harjoittaa omaa ammattiaan. Kaunishan tämä kaupunki on kaikkine vanhoine taloineen. On harmi ettei Suomessa olla enemmänkin panostettu vanhan säilyttämiseen. Kyllä siinä vanhan ajan arkkitehtuurissa on sitä jotain luomoavaa mitä en karuissa betoni seinissä näe.

Matka ja lähtö päivä lähestyy. Ilmassa on odotuksen aikaa. Emme yhä vieläkään tiedä tarkalleen mitkä harjoittelu/-työtehtävämme tulevat olemaan eikä ilmeisesti kotiakaan ole vielä löytynyt. Mutta toivottavasti kaikki tarvittava selvinne ennen lähtöä tai viimeistään paikan päällä. Monesti suunnittelenkin liikaa ja olen joutunut opettelemaan ottamaan elämässä vähän rennommin. Aina ei tarvitse stressata joka asiaa vaan pitää asioiden myös antaa välillä mennä omalla painollaankin. Odotamme myös kovin joululoman alkua ja että pääsemme perheen pariin Ruotsiin. Joulu on ihanaa ja tärkeätä aikaa. Se on aikaa jolloin tulee luvalla rauhoittua ja nauttia lähimmäisten seurasta ja muistella oman elämän päähenkilöä ja Hänen syntymää. Joskus havahdunkin siihen että olen päässyt unohtamaan kuka elämäni päähenkilö on. Tämä itsekeskeinen aika kun haastaa meitä ajattelemaan toisin, yksilön on oltava ja näytettävä olevansa vahva ja itsenäinen. On pärjättävä tarpeen tullen ilman muita, sillä vain heikot turvautuvat johonkin muuhun kuten uskontoon tai Jumalaan. Tämä syksy on kuitenkin tuonnut mukanaan sellaisia haasteita joissa olen joutunut uudelleen toteamaan olevani heikko ja avun tarpeessa. En olekkaan elämäni päähenkilö, tästä olen saannut muistutuksen, en pystykkään tähän kaikkeen itse enkä olekkaan niin vahna kuin luulin, eikä minun edes tarvitse aina sitä olla. Olen joutunut turvautumaan Häneen, puhun siis Jumalastani.

Odottavaisin mielin odotamme myös kaikkea sitä mitä tulemme Afrikassa oppimaan. Onhan se elämä siellä niin erinlaista että on varmasti opittava uusia asioita pakostakin. Odotan itse kovin sitä mitä kaikkea tulen näkemään ja kokemaan. Kaikki ei ehkä tule mielyttämään, köyhyys ja nälkä jotka itä-Afrikassa jyllää parastakin aikaa tulee väistämättä olemaan osa sitä uutta mitä tulen kohtaamaan. Odotan tätä kaikkea siksi koska se on ollut haave pienestä lähtien. Toivon sen olevan myös muutakin kuin vain pelkkä haave ja sen toteutus, odotan sen tulevan osaksi elämäämme myös jatkossa. Toivomme saavamme voimia ja kykyä auttaa ja kohdata niitä ihmisisä joita matkamme varrelle sattuu. Odotamme tämän matkan muuttavan meitä.

Muutoksien aika

Rakas matkapäiväkirja,

tänä myrskyisenä syys päivänä kun puut riisuvat vaatteensa ja talvi tekee tuloaan, päätin aloittaa kirjoittamaan sinulle. Eilen oli team action tapaaminen ja suunnittelimme ja rukoilimme tulevan matkan puolesta. Tätä matkaa sinä myös nyt saat olla osana. Tuntuu kylläkin vielä kaukaiselta se tammikuinen lähtö Nairobiin, Kenyaan mieheni kanssa, mutta hyvä on aloittaa matkavalmistelut ajoissa! Koska kirjoittaminen on aina ollut iso osa minua innostuin yhden ystävän kehoittamana aloittamaan blogin, vaikkakin epäilin etten ikinä tällaista oppisi, mutta tässä mennään.

Arfikka on ollut mielessäni sitten 12-vuotiaasta tytöstä lähtien. En osaa sanoa mikä siinä niin kiehtoo. Lieneekö kuvat nälkää kärsivistä lapsista isoine mahoineen jättäneet niin lähtemättömän vaikutuksen vaiko sitten näin uskovaisen näkökulmasta katsottuna, ehkä taivaan Iskä on vaan laittanut halun lähteä. Lähetystyö ylipäätään on elämäni suurin haave ja alan jopa uskoa pikku hiljaa että ehkä se haave toteutuu, vaikken sitä isommin ole epäillytkään. Olen ehkä lähinnä pelännyt tekeväni elämässäni sellaisia ratkaisuja jotka tämän lähdön kutsun olisi tukahduttanut. Usko tai älä mutta niitä tien risteyksiä on ollut monia.

Vaikkakin tällä kertaa lähdemme lyhyelle (6kk) lähetystyöharjoittelulle, uskon ja odotan tämän matkan tuovan suuria vaikutuksia elämäämme. Vaikkemme ikinä sittemmin palaisi juuri Afrikkaan tai edes niiden työtehtävien pariin joiden parissa työskentelemme harjoittelun aikana, on nyt muutoksien aika.

Mutta ei tämä syksy ole pelkästään ollut riemua ja unelmien täyttymyksiä. On tapahtunut myös suuria muutoksia arjessa jotka eivät ole aivan helppoja olleet. On täytynyt kuolla omalle itselleen ja sille normaalille arjelle mihin kuitenkin oli kiintynyt. Siinä vaiheessa kun möimme kotimme kalusteet ja suuriman osan tillbehöreistä en kokenut suuria luopumisen tuskia, vaikka kotimme konkreettisestikkin tyhjeni silmissä. Todellisuus iski vasta täällä opistolla eläessä.

Asumme kahdestaan 15 neliömetrin kokoisessa hotellihuoneessa. Täällä meillä on oma päiväpeitto, vaatteet ja muutama hassu kukka. Olemme kodittomia, näinkin asian voisi ilmaista. Syömme kaikki ateriamme ruokalassa, enkä edes jaksa muistaa koska viimeksi laitoin ruokaa. Tuntuu kuin joku olisi riistänyt osan minuudestani pois. Mutta uskon tämän olevan tarpeellista aikaa, vaikkakin vaikeaa on. Olen saannut oppia paljon lyhyessäkin ajassa. Esimerkiksi että koti on siellä, kuten eräs toinen ystävä ilmaisi, minne kukkasi laitat. Olen joutunut asennoitumaan että hotellihuoneemme on nyt kotimme. Onhan ikkunanlaudallamme kauniit orkideat ja ne jotenkin lohduttavatkin aina kun niitä katson. Olen myös oppinut että mihin onnellisuuteni todella perustuu. Perustuuko se siihen mitä puen ylleni, mitä tavaroita ympärilläni on, kuinka design kotimme on? Mille todella annan arvoa? Enkä näillä pohdinnoillani nyt tarkoita että kaikkien ihmisten pitäisi myydä omaisuutensa ja lähteä Afrikkaan. Mutta uskon että meidän kaikkien olisi hyvä kysyä kysymys: mihin onnelllisuuteni perustuu, mikä on minulle arvokasta?