Rohkea kuin Bruce

En aio sanoa että taas on vierähtänyt aikaa, on jo liian loppuun kulunut fraasi se. Kuukausi takana, paljon on nähty ja koettu. Matkustelua tuohon kuukauteen mahtuikin runsaasti! On nähty pieniä Kenian kyliä, Mombasan upea rannikko ja mahtavaa Kenian luontoa. Kotona on vain käyty kääntymässä, siltä ainakin on tuntunut.

Nyt ollaankin sitten oltu taas useampi päivä sisällä kalpenemassa Pekan ollessa sairaana. Ei silleen ettäkö aurinko hirveästi pilvien raosta paistelee, sadekausi on alkanut ja ilmat ovat viilentyneet runsaasti. On ollut kuitenkin hyvää aikaa hiljentyä nyt pari päivää, pohtia (ja naisihmisenä ehkä tullut pohdittua liikojakin). On ollut aikaa lukea hyviä kirjoja. Luin sellaisen kirjan kuin "Jumalan banaanipuu" joka kertoi nuoresta miehestä nimeltään Bruce joka lähti 19-vuotiaana Etelä-Amerikan viidakkoon viemään evankeliumia. Kukaan järjestö ei häntä lähettänyt, kukaan ei rahoittanut hänen lähtöään, silti hän sai tehdä viidakossa elämänsä työn Jumalan lähettämänä. Motiloni ja Joika intiaanit löysivät Jeesuksen hänen ansiostaan. Bruce oli kuuliainen kutsulleen vaikkei kukaan tukenut häntä, kaikki pitivät häntä vain hulluna. Tuo kirja sai minut miettimään montaakin asiaa. Mikä teki hänet niin rohkeaksi? Hän oli kuolla viidakkoon monta kertaa erinäisiin sairauksiin puhumattakaan Motiloni intiaanien väkivaltaisuudesta. He olivat heimo joka tappoi valkoisia öljyn metsästäjä miehiä 1960-luvulla. Myös Bruce oli ensi kohtaamisellaan saada surmansa heidän miekoistaan epäilyttävän ihon värinsä vuoksi. Mietin miten rohkea ja sinnikäs mies hän oli ja on varmaan edelleenkin. Ihailen hänen periesiantamattomuuttaan ja kuuliaisuuttaan Jumalan kutsulle. Olisinpa yhtä rohkea kuin Bruce, yhtä luja ja kestävä. Mietin jos minua kutsuttaisiin heimojen pariin viidakkoon, olisinko valmis lähtemään? Ilman varoja, luopuen todella kaikesta.. Olisinko yhtä luja kestämään kaikki ne sairaudet ja läheltä piti kuoleman tilanteet... Se kirja herätti minussa paljonkin pohdittavaa. Toivon että voisin olla rohkea kuin Bruce. Valmis kaikkeen, tuli mitä tuli. Yhtä hullu!

Kaikenlaista sitä miettii.. Mutta on myös hyvä miettiä. Niin kauan kun voin miettiä ja pohtia on elämää. Ajatukset ovat kieltämättä myös ahkerasti alkaneet harhailla koti Suomeen. Asunto on nyt haussa sekä työ minulle. Väkisinkin tulee ajateltua syksyä, miten kakki asiat tulee järjestymään ja ennen kaikkea miltä se elämä taas Suomessa sitten tulee tuntumaan. Sen osaan jo sanoa että tulen arvostamaan monia asioita mitkä ennen otin niin itsestään selvyyksinä.. Ulkona vapaasti liikkuminen, puhtaus, raikas vesi, karkit (kyllä himoitsen niitä yhä), luonto, järvet, sauna.. Listaa voisi jatkaa. On ollut hyvää aikaa täällä mutta olen iloinen paluusta. Vielä on aikaa valmistautua ehkäpä lopulliseen irrottautumiseen tai kuka ties mitä tulevan pitää. Tuntuu joka tapauksessa hirmuisen hyvältä tulla takaisin kotiin. Mutta sen voin myös sanoa että täältä lähtiessä saatan itkeä lentokentällä. Tämä maa on opettanut niin paljon, täällä on ollut hyvä olla. Olen ihaillut tämän maan kauneutta, enkä tiedä palaanko tänne koskaan. Tuntuu siis samalta hyvin haikealta miettiä lähtöä. Sinne lähtöön nyt sentään on vielä kaksi kuukautta aikaa joten mitäpä tässä vielä turhia haikailla. Nautitaan vielä tästä ajasta täällä!

Huhtikuu!

En oikeasti ymmärrä minne aika menee? Huomenna saa komentaa ihmisiä juomaan kuravettä ja huijata niin paljon kun vaan ennättää. Huhtikuu! Ai niin, tiedetäänkö täällä mikä aprillipila on? Ei täällä kellojakaan ole siirretty kesä aikaan. Ehkä en sitten niin riehaannukkaan (kauhea suomalainen sana, vai keksinkö tämän?). Eivät ehkä täällä sitten ymmärrä aprillipilan päälle... Mutta onhan minulla Pekka jota huijata, täytyy keksiä jotain oikein hyvää jäynää...

Täällä on elämä on ollut arkista arkea. Olin tosin viikon varsin sisätiloissa kalpenemassa kun luulin olevani malarian kourissa, onneksi se olikin vain nielutulehdus. Antibiottikuuri ja lepo on tehnyt tehtävänsä ja olen taas back in bussines! Kaikenlaista sitä kyllä kipeänä ehtikin mietiskellä. Välillä olin sähköttä enkä tietystikkään ollut ladannut läppäriä niin että olisi aina edes päässyt disneyn maailmaan uppoutumaan. Kipeänä on muuten lupa olla hyvinkin lapsen kaltianen mielestäni, disneyn klassikot ovat ainoat jotka ilahduttavat kun on surkeana ja kipeänä. Kannattaa kokeilla! Verhojemme kuviot tuli kyllä kans opiskeltua moneen kertaan. Tiesitkö että verhoista löytyy mitä ihmeellisempiä kuvioita kun tarpeeksi kauan niitä tujottaa? Kyllä, olin siis toisin sanoen melkein hajoamassa neljän seinän sisälle:) Mutta nyt olen päässyt tuulettumaan, eilen jopa niin että onnistuin hieman polttamaan kuononi Kenya Open tournamentissa.

Tällaista täältä tällä erää, koitan saada aikaiseksi tiuhempaan tekstiä, vähän turhan pitkät välit tuppaa tuleen.
Kuulemisiin:)

Elämä täällä kaukana kotoa..

Voi että aikaa rientää! Apua. On mennyt aivan liian kauan edellis kerrasta. Yrityksiä on ollut monia tässä välissä mutta en ole saannut aikaseksi mitään järkevää tekstiä kulttuuri shokin ollessa pahimmillaan. Olen ahkerasti painellut delete nappia tästä syystä.

Täällä elämä menee jo omaa rataansa. En sanoisi että olen sopeutunut kulttuuriin (voiko tähän edes?) mutta sanoisin että elämä alkaa oleen jo helppoa. Tunteet kyllä vaihtelevat päivästä ja kokemuksista riippuen mutta pohjimmiltaan olen iloinen ollessani täällä. Laukkua en ole enään pakkailemassa ja pakoa kotiin en enään mieti:) Uskomattomista maisemista huolimatta on edelleen välillä koti ikävä aina silloin sun tällöin. Mikä nyt sinäänsä ehkä on luonnollista vieraalla maalla. Aurinkoa, palmuja ja täkäläisiä smootheja en vaihtaisi Suomeen nyt, mutta muuten sauna ja Suomen suvi välillä kyllä maistuisi. Karkit myös!!! Mutta nyt siellä on kylmä ja lunta enkä tahtoisi vaihtaa paikkaa missään nimessä:)

Täällä ollaan opittu ja nähty paljon. Tuntuu ainutlaatuiselta aika täällä ja olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja väliäkö sillä, elän tässä ja nyt. En vaihtaisi tätä kokemusta pois, sen tiedän. Täällä viikot menevät nopesti. Ma-ke ollaan katulapsi keskuksella ja to-pe yleensä vapaalla. La-su seurakuntatyössä. Laskeskelin kauhukseni että ollaan kohta oltu kaksi kuukautta pois kotoa, tai siis ai niin mehän ollaan kodittomia:) mutta siis kotimaista pois... Paluu sinne tapahtuu siis väistämättä jossain vaiheessa. Sitten ostan kyllä kaikkia karkkilajeja ja pistelen niitä reippaasti poskeen (täältä saa vaan jotain kovia pastelleja). Ihmiset eivät tiedä mitä menettävät kun eivät ole Suomen notkuvia karkki hyllyjä nähneet:) No mutta, se nyt näistä sokerin himoisista haaveista.

Oltiin pari viikkoa sitten safrilla ja voi että, olihan se unelmien täyttymys! Suosittelen++++++ En osaa sanoiksi pukea kaikkea näkemäämme, kuvia on facessa myös reissusta. Tässä ylä kuvassa pientä maistiaista sieltä myös:) Upeat maisemat ja upeat eläimet. Nähtiin niin paljon! Hienoin löytö oli kun bongasimme leijona lauman, ajoimme game drivilla ihan lauman vierelle. Voin kertoa että siinä kyllä sydän löi muutaman lisä lyönnin minuutissa.. Hengissä selvisimme koska leijonat oli kylläisen oloisia:) Kyllä niitä maisemia katsellessa mietti ettei tätä kaikkea voisi olla ilman Luojaa, oli välillä vain oltava hiljaa ja nautittava raikkaasta ilmasta ja kauniista maisemista...

Karibu Kenya

Perillä ollaan ehjinä ja onnellisina. Honeymoon aika Kenyassa on alkanut. Kaikki on uutta ja jännää. Saimme kyllä upean vastaanoton suomi perheeltä ja paikalliset myös ovat olleet suurena apuna monessa käytännön asiassa. Tämä on tuonnut kotoisan olon. Kodista puhen ollen, upea sellainen, on löytynyt ja pääsemme muuttamaan sinne lähi päivinä. On jopa hemmoteltu olo ja hyvin kiitollinen mieli.

Huomenna harjoittelemme matatuun käyttöä joka on täkäläinen mini bussi. Kävimme tänään tutustumassa yhteen harjoittelu paikkaamme. Onnistuimme saamaan hyvän kontaktin lapsiin joka oli meille iloksi. Kenyalaiset ovat mukavia ja helposti lähestyttäviä, tästäpä oppia suomalaiselle. Tulemme asumaan harjoittelu paikan lähellä ja matka sinne taittuu nopeasti matatuulla ja kävelleen. Paikallinnen liikkuminen on mielenkiintoista. Eilen olimme ruuhkassa koska jollakin oli auto hajonnut keskelle tietä ja eikä autoa tietenkään voitu siirtää jostakin syystä. Päällä kanneskellaan matkalaukkuja ja selässä kulkee vauvat värikkäisiin huiveihin kietoutuneena. Kenkiä ei kaikilla ole jalassa ja niillä joilla on värjääntyy kaikki punaiseksi hiekasta. Kävimme tänään Pekan kanssa ensimmäisellä kävely lenkillä, juoksemisesta voi vielä vain haaveilla. Oli huomattavissa korkeuden aiheuttamia oireita. Sormet ja varpaat turposi, hengitys oli raskasta ohueesta ilmasta ja alkoi väsyttää nopeasti. Asummehan 1,8km korekudessa joten syytämme sitä emmekä rappeutunutta kuntoa näin joulun jälkeen.

Lämpöä piisaa ja aurinkoa näkee nyt monta tuntia päivässä joka piristää kummasti. D-vitamiini pillereitä ei tarvitse nyt popsia luvattoman paljon vaan saa nauttia oikeasta auringosta. Mikäs täällä on ollessa? Olen niin ihastunut Kenyaan että voisin muuttaa tänne vaikka heti, pidemmäksikin aikaa! Odottelen tässä että netti toimisi jotta voisin julkaissa tämän suuren ilosanoman, se kun tuntuu tänään takkuilevan. Lupaan laitella kuvia heti kun ehdin sellaisia näpsimään.

Lähtökuopassa

Kohta lähdetään! Siis mitä, kohtako lähdetään? Pienessä vilkkaassa mielessä käy jos yhtä sun toista aatetta näin ylöspäin lähtökuopasta katsellessa. Matkan lähtöpäivä on jo lauantai ja se jos jokin tuntuu oudolta. Niin kauan olen odottanut tätä matkaa, vaivaiset 15-vuotta vain. Odotukset ovat korkealla ja silti halaumme lähteä nöyrinä, aivan kuten suomalaisena pitääkin. Mutta eihän tässä pienet tuuletukset nyt voi haitata, sillä kohta oikeasti lähdetään! Samalla tässä yrittää ymmärtää sen että kohta ollaan aivan erinlaisessa kulttuurissa ja ympäristössä.

Hermoja on kyllä jonkin verran koeteltu tässä viime aikoina lähtösterssin puskiessa otsalle. Mutta löysin oivan vasta lääkkeen: HIIHTÄMINEN! Lunta tuli kuin tulikin Suomeen aivan kuten olin pyytänytkin, Isä on vaan niin paras! Miten teraupeuttista voikaan olla tunti raikkaassa ilmassa, hiihdelleen pitkin Keuruun latuja? Aivan mahtavaa!

Mutta nyt on pakkailtu ja pyykätty viisi tuntia. Aina sitä tulee pakattua liikaa mukaan, niin myös varmaan tälläkin kertaa. Mutta minkäs teet. Saimme tiedon tänään että kotikin on löytynyt ja se jos jokin oli helpottavaa kuulla. Tiesinhän tietysti että se joka tapauksessa järjestyy, mutta olihan se kiva kuulla. Nyt on vielä vähän aikaa seurustella perheen kanssa ennen h-hetkeä. On aika rentoutua ja nauttia puhtaudesta, turvallisuudesta ja kaikesta sellaisesta joka on täällä niin itsestään selvää. Ensi kerralla kirjoittelenkin jo Kenyan maalta! Kuulemiin:)