En aio sanoa että taas on vierähtänyt aikaa, on jo liian loppuun kulunut fraasi se. Kuukausi takana, paljon on nähty ja koettu. Matkustelua tuohon kuukauteen mahtuikin runsaasti! On nähty pieniä Kenian kyliä, Mombasan upea rannikko ja mahtavaa Kenian luontoa. Kotona on vain käyty kääntymässä, siltä ainakin on tuntunut.
Nyt ollaankin sitten oltu taas useampi päivä sisällä kalpenemassa Pekan ollessa sairaana. Ei silleen ettäkö aurinko hirveästi pilvien raosta paistelee, sadekausi on alkanut ja ilmat ovat viilentyneet runsaasti. On ollut kuitenkin hyvää aikaa hiljentyä nyt pari päivää, pohtia (ja naisihmisenä ehkä tullut pohdittua liikojakin). On ollut aikaa lukea hyviä kirjoja. Luin sellaisen kirjan kuin "Jumalan banaanipuu" joka kertoi nuoresta miehestä nimeltään Bruce joka lähti 19-vuotiaana Etelä-Amerikan viidakkoon viemään evankeliumia. Kukaan järjestö ei häntä lähettänyt, kukaan ei rahoittanut hänen lähtöään, silti hän sai tehdä viidakossa elämänsä työn Jumalan lähettämänä. Motiloni ja Joika intiaanit löysivät Jeesuksen hänen ansiostaan. Bruce oli kuuliainen kutsulleen vaikkei kukaan tukenut häntä, kaikki pitivät häntä vain hulluna. Tuo kirja sai minut miettimään montaakin asiaa. Mikä teki hänet niin rohkeaksi? Hän oli kuolla viidakkoon monta kertaa erinäisiin sairauksiin puhumattakaan Motiloni intiaanien väkivaltaisuudesta. He olivat heimo joka tappoi valkoisia öljyn metsästäjä miehiä 1960-luvulla. Myös Bruce oli ensi kohtaamisellaan saada surmansa heidän miekoistaan epäilyttävän ihon värinsä vuoksi. Mietin miten rohkea ja sinnikäs mies hän oli ja on varmaan edelleenkin. Ihailen hänen periesiantamattomuuttaan ja kuuliaisuuttaan Jumalan kutsulle. Olisinpa yhtä rohkea kuin Bruce, yhtä luja ja kestävä. Mietin jos minua kutsuttaisiin heimojen pariin viidakkoon, olisinko valmis lähtemään? Ilman varoja, luopuen todella kaikesta.. Olisinko yhtä luja kestämään kaikki ne sairaudet ja läheltä piti kuoleman tilanteet... Se kirja herätti minussa paljonkin pohdittavaa. Toivon että voisin olla rohkea kuin Bruce. Valmis kaikkeen, tuli mitä tuli. Yhtä hullu!
Kaikenlaista sitä miettii.. Mutta on myös hyvä miettiä. Niin kauan kun voin miettiä ja pohtia on elämää. Ajatukset ovat kieltämättä myös ahkerasti alkaneet harhailla koti Suomeen. Asunto on nyt haussa sekä työ minulle. Väkisinkin tulee ajateltua syksyä, miten kakki asiat tulee järjestymään ja ennen kaikkea miltä se elämä taas Suomessa sitten tulee tuntumaan. Sen osaan jo sanoa että tulen arvostamaan monia asioita mitkä ennen otin niin itsestään selvyyksinä.. Ulkona vapaasti liikkuminen, puhtaus, raikas vesi, karkit (kyllä himoitsen niitä yhä), luonto, järvet, sauna.. Listaa voisi jatkaa. On ollut hyvää aikaa täällä mutta olen iloinen paluusta. Vielä on aikaa valmistautua ehkäpä lopulliseen irrottautumiseen tai kuka ties mitä tulevan pitää. Tuntuu joka tapauksessa hirmuisen hyvältä tulla takaisin kotiin. Mutta sen voin myös sanoa että täältä lähtiessä saatan itkeä lentokentällä. Tämä maa on opettanut niin paljon, täällä on ollut hyvä olla. Olen ihaillut tämän maan kauneutta, enkä tiedä palaanko tänne koskaan. Tuntuu siis samalta hyvin haikealta miettiä lähtöä. Sinne lähtöön nyt sentään on vielä kaksi kuukautta aikaa joten mitäpä tässä vielä turhia haikailla. Nautitaan vielä tästä ajasta täällä!
