Rakas matkapäiväkirja,
tänä myrskyisenä syys päivänä kun puut riisuvat vaatteensa ja talvi tekee tuloaan, päätin aloittaa kirjoittamaan sinulle. Eilen oli team action tapaaminen ja suunnittelimme ja rukoilimme tulevan matkan puolesta. Tätä matkaa sinä myös nyt saat olla osana. Tuntuu kylläkin vielä kaukaiselta se tammikuinen lähtö Nairobiin, Kenyaan mieheni kanssa, mutta hyvä on aloittaa matkavalmistelut ajoissa! Koska kirjoittaminen on aina ollut iso osa minua innostuin yhden ystävän kehoittamana aloittamaan blogin, vaikkakin epäilin etten ikinä tällaista oppisi, mutta tässä mennään.
Arfikka on ollut mielessäni sitten 12-vuotiaasta tytöstä lähtien. En osaa sanoa mikä siinä niin kiehtoo. Lieneekö kuvat nälkää kärsivistä lapsista isoine mahoineen jättäneet niin lähtemättömän vaikutuksen vaiko sitten näin uskovaisen näkökulmasta katsottuna, ehkä taivaan Iskä on vaan laittanut halun lähteä. Lähetystyö ylipäätään on elämäni suurin haave ja alan jopa uskoa pikku hiljaa että ehkä se haave toteutuu, vaikken sitä isommin ole epäillytkään. Olen ehkä lähinnä pelännyt tekeväni elämässäni sellaisia ratkaisuja jotka tämän lähdön kutsun olisi tukahduttanut. Usko tai älä mutta niitä tien risteyksiä on ollut monia.
Vaikkakin tällä kertaa lähdemme lyhyelle (6kk) lähetystyöharjoittelulle, uskon ja odotan tämän matkan tuovan suuria vaikutuksia elämäämme. Vaikkemme ikinä sittemmin palaisi juuri Afrikkaan tai edes niiden työtehtävien pariin joiden parissa työskentelemme harjoittelun aikana, on nyt muutoksien aika.
Mutta ei tämä syksy ole pelkästään ollut riemua ja unelmien täyttymyksiä. On tapahtunut myös suuria muutoksia arjessa jotka eivät ole aivan helppoja olleet. On täytynyt kuolla omalle itselleen ja sille normaalille arjelle mihin kuitenkin oli kiintynyt. Siinä vaiheessa kun möimme kotimme kalusteet ja suuriman osan tillbehöreistä en kokenut suuria luopumisen tuskia, vaikka kotimme konkreettisestikkin tyhjeni silmissä. Todellisuus iski vasta täällä opistolla eläessä.
Asumme kahdestaan 15 neliömetrin kokoisessa hotellihuoneessa. Täällä meillä on oma päiväpeitto, vaatteet ja muutama hassu kukka. Olemme kodittomia, näinkin asian voisi ilmaista. Syömme kaikki ateriamme ruokalassa, enkä edes jaksa muistaa koska viimeksi laitoin ruokaa. Tuntuu kuin joku olisi riistänyt osan minuudestani pois. Mutta uskon tämän olevan tarpeellista aikaa, vaikkakin vaikeaa on. Olen saannut oppia paljon lyhyessäkin ajassa. Esimerkiksi että koti on siellä, kuten eräs toinen ystävä ilmaisi, minne kukkasi laitat. Olen joutunut asennoitumaan että hotellihuoneemme on nyt kotimme. Onhan ikkunanlaudallamme kauniit orkideat ja ne jotenkin lohduttavatkin aina kun niitä katson. Olen myös oppinut että mihin onnellisuuteni todella perustuu. Perustuuko se siihen mitä puen ylleni, mitä tavaroita ympärilläni on, kuinka design kotimme on? Mille todella annan arvoa? Enkä näillä pohdinnoillani nyt tarkoita että kaikkien ihmisten pitäisi myydä omaisuutensa ja lähteä Afrikkaan. Mutta uskon että meidän kaikkien olisi hyvä kysyä kysymys: mihin onnelllisuuteni perustuu, mikä on minulle arvokasta?
